”Lähi-idässä on saavutettava rauha ja se on saavutettava tänään, sillä huomenna se on myöhäistä!” totesi Kobia. Israelin siirtokunnat Palestiinan alueella ovat Kobian mukaan rauhan este ja tilanteeseen ei ole näkyvissä tällä hetkellä parannusta. Kobia muistutti kirkkoja siitä, että Israelin perustaminen noin kuusikymmentä vuotta sitten johti modernin maailmanhistorian yhteen suurimmista pakotetuista maastamuutoista. Arvioiden mukaan noin miljoona ihmistä joutui uhattuna jättämään kotinsa pysyvästi, palestiinalaiskyliä, kirkkoja ja moskeijoita tuhottiin ja kouluja hävitettiin. Tilanne ei ole helpottanut vieläkään, päinvastoin. Kobia esittää, että Länsirannalla vallitsee tällä hetkellä täydellinen rotusortosysteemi.

Kobian puheen kohokohta oli minusta hänen esityksensä siitä, että kirkkojen on julistettava Israelin harjoittama miehityspolitiikka synniksi. Miehityksessä ja kokonaisen kansan alistamisessa ei ole hänen mukaansa kysymys pelkästään taloudellisista ja poliittisista rikoksista, vaan kysymys on – aivan kuten antisemitismissäkin – Jumalan tahdon vastaisesta toiminnasta.

Kobia korosti puheen jälkeen pidetyssä lehdistötilaisuudessa siihen, että Kirkkojen Maailmanneuvostolla on ollut järjestön historian aikana erittäin suuri vaikutus kirkkoihin ja kirkkojen asenteisiin ja että KMN:n olisi käytettävä tätä rooliaan enemmän hyväksi oikeudenmukaisuuden puolesta. Kobia viittasi Nelson Mandelan puheeseen KMN:n yleiskokouksessa Hararessa vuonna 1998, jolloin Mandela totesi KMN:n olleen edelläkävijä apertheiden vastaisessa taistelussa. Tuossa taistelussa KMN oli julistanut, että apartheid on synti ja kirkkojen on vastustettava sitä. Samoin Kobia viittasi KMN:n ensimmäisen yleiskokouksen lausuntoon, jossa antisemitismi julistettiin synniksi. Molemmissa tapauksissa KMN:lla oli merkittävä rooli edelläkävijänä ja tämä rooli oli vaikuttanut merkittävällä tavalla kirkkojen mielipiteiden muuttumiseen. Tätä kautta kirkot olivat edelläkävijöitä niin apartheidin kuin myös antisemitismin vastaisessa työssä.

Nyt Kobian mukaan on aika vaikuttaa Lähi-idän tilanteeseen siten, että kirkot ymmärtäisivät, miten vakavasta ongelmasta on todella kysymys. Kobia korosti, että Israelin miehitys Länsirannalla vaikuttaa negatiivisesti sekä alueen palestiinalaisväestöön, mutta myös miehittäjiin eli Israeliin. Tilanne on jatkunut niin kauan, että sitä on tulevaisuudessa ehkä mahdotonta muuttaa. Siksi on vaikutettava nyt. Kirkkojen on korostettava, että miehitys on laiton ja sen on loputtava. Ainoastaan tätä kautta oikeudenmukaisuus voi voittaa.

Vaikka kysymys on haasteellinen, niin olen iloinen siitä, että Kirkkojen Maailmanneuvostolla on rohkeutta nostaa kysymys pöydälle. Samoin olen iloinen siitä, että KMN kokee, että sillä on mahdollisuus vaikuttaa asiaan. Kysymys Israelin ja Palestiinan välisistä suhteista ei ole helppo, mutta sillä on kerrannaisvaikutuksia koko maailmaan. Jos alueelle saadaan kestävä ja oikeudenmukainen rauha, se on merkki maailmalle siitä, että epäoikeudenmukaisuus on voitettavissa ja kansakuntien erimielisyydet ovat ratkaistavissa.

Nyt tuntuu, että tunnelma on hiipunut. KMN ottaa toki edelleen kantaa: se laatii kannanottoja, pitää yhteyksiä maailmanlaajuisiin instansseihin ja toimii kirkkojen puhehenkilönä erilaisissa yhteyksissä. Erityisesti kehittyvien maiden kirkot luottavat edelleen, että KMN toimii heidän puolestaan ja tukee kirkkojen pyrkimyksiä kohti parempaa tulevaisuutta ja kohti yhteistä hyvää. Mutta kokonaisuudessaan järjestö elää jonkinlaista itsetutkiskelun aikakautta. Järjestö miettii: missä olen hyvä? Missä olen parempi kuin muut? Mihin minun pitäisi keskittyä?

Tämä itsetutkiskelu on pääosassa kun järjestön keskuskomitea kokoontuu puolitoistavuosittaiseen tapaamiseensa viikoksi alkaen tänään. Sataviisikymmentä kirkollista edustajaa tapaa toisiaan pitkän tauon jälkeen ja yrittää selviytyä viikon mittaisessa kokouksessa laajasta asialistasta. Ensivaikutelma asialistasta on todellakin, että järjestö elää sisäistä muutoksen kautta: tulevassa kokouksessa tullaan valitsemaan uusi pääsihteeri (ehdolla on kaksi miestä: korealainen metodisti ja norjalainen luterilainen), vuonna 2013 pidettävän yleiskokouksen päälinjat ja pitopaikka tullaan hyväksymään, järjestön sisäinen ohjelmaevaluaatio tullaan hyväksymään ja jatkotoimenpiteet tullaan päättämään, järjestön sääntöjä ja päätöksentekorakennetta tutkineen työryhmän esityksistä tullaan keskustelemaan ja niiden pohjalta tullaan päättämään, miten asiassa edetään.

Se, että asialista näyttää ensilukemalta hyvin sisäänpäinkääntyvältä on ikävää, sillä tässä maailman tilanteessa kirkkojen tulisi ottaa vahvasti kantaa maailmaa ja ihmiskuntaa kannatteleviin voimiin: mitä meidän tulisi tehdä taloudellisen laman keskellä? Miten voimme välttää edessä olevan ilmastokatastrofin? Miten tuemme maailmanlaajana yhteisönä hädässä olevia ihmisiä Palestiinassa, Kongossa tai Somaliassa?

Toki asialistalla on keskustelua esimerkiksi vuonna 2011 järjestettävästä maailmanlaajasta rauhankonferenssista ja kirkkojen roolista yhteiskunnassa. Lisäksi kokous tulee antamaan muutamia lausuntoja ajankohtaisista asioista. Nyt vain on toivottava, että nämä asiat eivät peity kokouksessa eivätkä sen uutisoinnissa pääsihteerivalinnan yms. sisäisen alle.

Kirkkojen Maailmanneuvoston suurimmat ansiot tähän mennessä ovat yhteiskunnan puolella. Uskon ja toivon, että saamme tämän kokouksen aikana aikaiseksi muutaman toivonkipinän sen suhteen, että kirkot ovat yhdessä huolestuneita maailman tämän hetkisestä tilanteesta ja haluavat toimia yhdessä asioiden edistämiseksi.

P.S. Toivottavasti teitä kiinnostaa ottaa selvää Kirkkojen Maailmanneuvostosta vielä tämän artikkelin jälkeenkin. Jos näin on, niin vierailkaa sivulla www.oikoumene.org. KMN on uudistanut nettisivunsa ja ne ovat itse asiassa ihan cool.

KMN on erikoistunut ekumeniaan. Ekumenia tarkoittaa kirkkojen pyrkimyksiä toimia mahdollisimman tiiviisti yhteistyössä. Toiminnan perimmäisenä tavoitteena on päästä ns. näkyvään ykseyteen, joka tarkoittaa sitä, että kirkot voisivat eräänä päivänä viettää yhdessä ehtoollista. Ekumenia tarkoittaa myös sitä, että kirkot tukevat toinen toisiaan yhteisessä kristillisessä palvelutehtävässä sekä yhteisessä sanallisessa julistuksessa. Erityisesti yhteinen palvelutehtävä on tärkeä, sillä sen kautta kirkot kohtaavat ihmisten hädän, murtavat esteitä ihmisten välillä sekä etsivät yhdessä rauhaa ja oikeudenmukaisuutta.

KMN:n keskuskomitea on organisaation päättävä elin, joka kokoontuu puolentoista vuoden välein päättämään organisaatiota koskevista asioista. Keskuskomiteaan kuuluu 150 kirkkojen edustajaa eri kirkoista. Suomalaiset ovat erittäin hyvin edustettuina, sillä Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa keskuskomiteassa edustavat Lapuan hiippakunnan piispa Simo Peura että allekirjoittanut. Suomen ortodoksista kirkkoa keskuskomiteassa taas edustavat isä Heikki Huttunen ja TM Outi Vasko. Suomalaisilla on siis lähes kolmen prosentin edustus tässä organisaation kannalta tärkeässä elimessä.

KMN:n keskuskomitea aloittaa kokouksensa tänään ja jatkaa ensi viikon keskiviikkoon saakka. Tulen kirjoittamaan kokouksen keskeltä ajatuksia silloin tällöin ja toivon, että niistä välittyy ekumeenisen liikkeen henki: miten kirkot ja kristityt pyrkivät kaikessa toiminnassaan lähemmäksi toisiaan: kuunnellen ja toisia kunnioittaen.

Harusi Nzulon leirillä

Kaksi vuotta sitten Harusi lähti Kimokasta, 40 kilometriä Gomasta länteen, äitinsä kanssa pakoon sodan jaloista. Silloin 12-vuotias nuori tyttö oli ehtinyt käydä omassa kylässään koulua noin kaksi vuotta, mutta tämä keskeytyi hänen lähtiessään äitinsä kanssa kohti Gomaa, jossa he uskoivat olevansa turvassa kylään hyökänneiltä kapinallisilta.

Turvassa he ovat nyt olleetkin – tavallaan. He ovat asuneet kaksi vuotta pakolaisleirillä, joka sijaitsee aivan Goman kaupungin kyljessä. Hän asuu äitinsä kanssa pienessä teltassa, johon he molemmat mahtuvat. Kaksi vuotta päivät ovat kuluneet yksi kerrallaan samalla tavalla. Äiti lähtee aamusta läheiseen kaupunkiin etsimään edes jotain pientä askaretta, josta voisi saada rahaa ja näin ostaa joitain pieniä perustarvikkeita itselleen ja lapselleen. Leirillä on tiettyjä koulumahdollisuuksia, mutta Harusille niistä ei ole juuri hyötyä, sillä hän ei ollut oppinut lukemaan kotikylässään. Koulunkäynti oli silloinkin ollut vaikeaa useiden työtehtävien johdosta.

Toki nuorilla on jotain tekemistä. Harusi leikkii ikätovereidensa kanssa karumboa. Karumbo on hyppynaru – aivan tavallinen lasten leikki eri puolilla maapalloa. Mutta leikkejä varjostaa se tosiasia, että tulevaisuudesta ei ole tietoa. Kukaan ei tiedä, milloin Harusi pääsee takaisin kotiinsa. Elämä kuluu päivä kerrallaan kovan laavakiven peittämällä alueella, jolla asuu tuhansia saman kohtalon omaavia ihmisiä.

Vierailu Nzulon pakolaisleirillä herättää monia ajatuksia. Kun näkee nämä olosuhteet, niin ei voi muuta kuin yhtyä siihen viestiin, jonka kuulee kaikkien suusta: ”Jos meillä olisi rauha, niin voisimme palata kotiin!” Tulevaisuuden suunnittelu paikassa, jota ei ole tarkoitettu pitkäaikaiseen asumiseen, paikassa, jossa kaikki odottavat mahdollisuutta palata takaisin kotiin – on tietenkin mahdotonta. Mutta silti hänen kasvoista kuvastui toivo paremmasta tulevaisuudesta.

Leirillä vierailee usein ulkomaalaisia vieraita. Meitä Msunguja (valkoisia ulkomaalaisia), jotka kiertävät leirissä, valokuvaavat, hymyilevät ja vastaavat kaikkiin kysymyksiin: ”Pole”. Pole on swahilia ja tarkoittaa käytännössä ”anteeksi”. Anteeksi siitä, että vaikka isäntämme ja emäntämme leirillä pyytävät meiltä ruokaa tai muuta, niin emme voi tarjota heille mitään. Voimme tarjota ainoastaan lupauksen, että yritämme tehdä kotimaassamme jotain heidän hyväkseen.

Harusin ystävä, 16-vuotias  Karikiki, joka asuu leirillä kuusikuukautisen lapsensa Nadinin kanssa, kysyi meiltä: ”Onko mitään, mitä voisimme tehdä hänen pienen lapsensa hyväksi?” Voiko tähän vastata: ”Pole”? Voimmeko vain pahoitella, että emme voi tehdä mitään näiden nuorten hyväksi, jotka odottavat kaukana kotoaan, että oman maan tilanne muuttuisi niin, että he voisivat palata takaisin kotiinsa? Mikä tahansa lupaus tuntui vaikealta tehdä, sillä suurin virhe mitä voin tehdä, on antaa näille nuorille katteettomia lupauksia.

Kirkon Ulkomaanapu tukee pakolaisleireiltä palaavia pääsemään takaisin omatoimisen elämän pariin. Kukaan leireillä olijoista ei halua jäädä asumaan leireille, jotka on tarkoitettu väliaikaiseksi ja äärimmäiseksi ratkaisuksi oman hengen säilyttämiseksi. Tietenkin meidän on tehtävä työtä, jotta he pääsisivät takaisin kotiinsa. Se olisi kaikkein paras kiitos heille siitä, että he ovat ottaneet meidät vastaan vieraiksi paikkaan, josta on muodostunut heidän kotinsa. Toivottavasti väliaikainen kotinsa.

I had prepared myself to my visit in the Eastern DRC by reading different reports on the situation. Those reports have been produced by think-tanks like International Crisis Group or International Center for Transitional Justice. They gave me quite a good picture of the political situation of the country. Even though the situation seemed to be very complex, there were few issues which were clear and at the same time they were very striking: 1) number of rapes committed in the area as a weapon of war; 2) number of people who have lost their homes and are living in camps for Internally Displaced People (IDP Camps) or at other people’s homes as they have no other place to stay in; and 3) lack of support from the international community to people in DRC. After visiting Bukavu and Goma it is very easy to say that everything mentioned in the reports reflect the truth. The situation seems to be even worse than the picture you get from the reports. And this is striking for me.

Firstly, rape is not a strong word enough to describe what women are experiencing in Eastern parts of DRC. A rape is always a Human Rights violation, but what we heard and saw in Panzi Hospital and in CELPA Heath Center (both near Bukavu) and what is happening all over in South and North Kivu is brutalization of a human body. It is happening over and over again without an end at sight and the goal seems to be extermination of a whole generation living there. The whole society is suffering even though it is the women and girls who are being attacked.

So, this is one and the most striking thing which is happening in Democratic Republic of Congo and it is caused by the war. Therefore, the clear message from the churches and people we met in South and North Kivu was that all the efforts have to be made to stop the war and this brutalization. The solidarity for the society is important, but it doesn’t remove the very fact that women and girls are being brutalized and the whole society is about to fall.

Another problem caused by war is that people are forced to leave their homes. They are arriving in big towns like Bukavu and Goma with nothing to bring with them. We saw six families living under the same roof in a tiny one-room-house in Bukavu and we met 14-year-old girl who has been living in a camp near Goma the last two years without an end at sight and without any idea how her future might look like. Even though they are living under extremely difficult circumstances, people say that food or shelter is not the primary thing they need. The primary thing is the peace. If there were peace, it would be everything they need. But as the war goes on, the situation of people remains very difficult, they have to flee from their homes and the population of those cities continues to grow. The population in Bukavu has tripled within a short period of time as people are fleeing from their homes all over South Kivu.

If those are the problems caused by the war, what is causing the war? This is very difficult to answer as the situation seems to be very complex. One of the pastors in Bukavu reminded us about an African proverb: “If you see a dog in a tree, you start to think immediately, who put the dog there”. But can we answer to this question? Who put the dog there and perhaps even more importantly: who could take the dog down? There might be many answers to the question, but I have to answer from a Northern perspective.

One of the reasons for continued war is the lack of support on the one side and lack of pressure on another side from the international community in the situation. Many times it is being said that rich countries involve themselves only to conflicts where they have something to gain from. This is the situation in the Middle East, Iraq and other places where oil can be thrilled. But if nature resources are the reason for intervening, why on earth European and North American countries are not more concerned what happens every day in DRC? I was asking this question while visiting churches and organizations in Eastern Congo and received at least two answers: firstly, there is no clear good guy/ bad guy –situation (no axis of evil so to speak). For Europeans the situations seems like there are different groups who are fighting against each other and who all commit the crimes. The second answer I received was that peace in DRC would affect huge number of industries in Western and Northern hemisphere. DRC is so rich with natural resources including gold, diamonds, copper, coltan etc. and companies using those products are receiving their end product very easily and cheaper now than what would be the case if there were peace in DRC. Mobile companies, who are using coltan in their mobiles (and most of the coltan worldwide comes from DRC) don’t either want to know or want to tell the customers where the material comes from and how it has been mined. Whatever the reason is, there was a great plea from churches we visited that international community should advocate for people in DRC in different arenas.

It was the US President Barack Obama who said few days ago in Ghana while visiting sub-Saharan Africa for the first time in his current post as president that Africa should take a lead in its own problems. Only then other continents can help Africa and its countries. What we have seen during our visits is that there is a clear will of Congolese people to end the war. That has been a clear message given to us. And it is a message we have to convey to our own countries. It is a message, we have to convey to international community including the UN, our governments and regular people in our countries buying mobile phones. We have to bring forward what the war is causing: brutalization of women, girls and the whole society as well as inhuman living conditions to those fleeing from their homes. And no matter how the effects for the Northern hemisphere would be, we have to act for the peace in DRC. Because what is happening here is no way acceptable.

Kirkkojen Maailmanneuvosto organisoi vuodessa useita Living Letter -vierailua maihin, joissa ihmiset ja kirkot kärsivät tavalla tai toisella väkivallasta. Matkan aikana pieni ryhmä naisia ja miehiä eri puolilta maailmaa vierailee maassa, jossa kärsitään tai on kärsitty väkivallasta. Delegaatio tapaa siellä ihmisiä, keskustelee heidän kanssaan, kuuntelee heidän kokemuksiaan ja toimii takaisin palattuaan elävänä kirjeenä. Matkan aikana tavataan erilaisia ihmisiä: kyläläisiä pieniltä paikkakunnilta, maan poliittista johtoa, kirkkojen työntekijöitä sairaaloissa, avustusjärjestöjen työntekijöitä ja monia muita.

Osallistun keskiviikkona alkavaan Living Letter -vierailuun, joka suuntaa kohti keskistä Afrikkaa, Kongon demokraattista tasavaltaa. Kongo on läntisen Euroopan kokoinen maa, jota on kutsuttu maailman toiseksi keuhkoksi siellä olevien erittäin suurten metsien tähden. Vaikka Kongo on monin paikoin kuvankaunis maa, ovat sen asukkaat kärsineet jo pitkään väkivallasta ja Kongossa on eletty jo vuosikymmeniä väkivallan varjon alla. Mobuto Sese Seko hallitsi maata yksinvaltiaan tavoin 1960-luvulta aina 1990-luvulle saakka. 1990-luvun puolivälissä maa oli jo sotatilassa ja siitä lähtien maassa on sodittu käytännössä taukoamatta. Erityisesti ns. toinen Kongon sota vuosina 1998-2003 oli katastrofaalinen tappaen miljoonia ihmisiä (uskottavien arvioiden mukaan noin 3-4 miljoonaa ihmistä, joista noin puolet oli lapsia).

Erityisesti Kongon itäpuolella (Sudanin, Ugandan ja Ruandan rajojen läheisyydessä) tilanne on edelleen turvaton. Uutistoimistot suoltavat aika ajoin uutisia rynnäköistä, raiskauksista ja kaikenlaisesta pelon kylvämisestä tavallisten ihmisten keskuudessa. Monet kongolaiset eivät ole nähneet omaa maataan rauhantilassa. Kokonaisuudessaan rauhallinen Kongon demokraattinen tasavalta on tällä hetkellä ainoastaan unelma monille maan asukkaille, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö maan rauhan hyväksi voisi tehdä jotain. Matkamme tehtävänä on toisaalta kuunnella ja luvata viedä terveisiä maan tilanteesta takaisin Suomeen ja muihin maihin, mutta yhtä tärkeä tehtävä meilä on viedä terveisiä maan rajojen ulkopuolelta paikallisille ihmisille Kongossa. Sanomamme on: “Ette ole yksin, eri puolilla maailmaa on ihmisiä, jotka ajattelevat teitä ja haluavat työskennellä kanssanne rauhan aikaansaamiseksi.”

Lähden matkaan jo huomenna sunnuntaina. Ensin suuntaan Nairobiin, Keniaan, josta jatkan keskiviikkona keskemmälle Afrikkaa. Toivon, että voin kertoa kokemuksiani tuoreeltaan jo paikan päältä. Saattaa kuitenkin olla, että internet -yhteydet eivät ole täysin kattavat. Siksi en uskalla luvata päivittäistä tilannekatsausta. Mutta viimeistään matkan jälkeen haluan tuoda tapaamieni ihmisten terveiset. Näin voin täyttää roolini elävänä kirjeenä.

P.S. Jos Afrikan maantiede ei ole sinulle tuttu, niin käy katsomassa täältä missä Kongon demokraattinen tasavalta oikein sijaitsee. Afrikan maat ja niiden sijainti olivat minulle vielä muutaman vuosi sitten täyttä hepreaa, mutta vähitellen olen töiden kautta oppinut, mikä maa missäkin oikein sijaitsee.

Eilen Helsingin Sanomat uutisoi, että Tampereella oli yritetty kidnapata 3-vuotias lapsi. Asiaa tarkemmin selviteltäessä on käynyt ilmi, että kyseessä on saattanut olla väärinkäsitys. Helsingin Sanomien nettilehti kirjoittaa: “Ulkopuolisen todistajan mukaan tapaus on saattanut olla pelkkää lapsen syliinsä ottaneen nuoren naisen ajattelematonta ja suomalaisista tavoista poikkeavaa käyttäytymistä”.

Kyseessä oli ollut “itä-eurooppalainen mies ja nainen”, jotka olivat syyllistyneet tähän eriskummalliseen käytökseen. Vai onko toisen lapsen syliinottaminen sittenkään niin eriskummallista käytöstä? Miksi suomalaiselle äidille on yleensäkin tullut ensimmäisenä mieleen, että joku yrittää kidnapata hänen lapsensa? Olisiko voinut olla mahdollista, että vieraat ihmiset olivat nähneet yksin olevan lapsen ja ottaneet hänet syliin huolehtiakseen, että hänen vanhempansa löytyvät. Voisiko olla mahdollista, että he olisivat halunneet auttaa yksin ollutta lasta. Voisiko olla mahdollista, että he eivät olleet aikeissa varastaa lasta, vaan olivat liikkeellä ns. puhtaat jauhot pussissa?

Tämä yksittäinen tapahtuma tuli minulle mieleen tänään erityisesti kävellessäni kotiin metrolta. Kerrostalomme pihassa vastaani tuli kuusi ihmistä: nainen, toinen nainen, mies kahden lapsensa kanssa sekä mies. Minusta hyviin tapoihin ja ystävälliseen käyttäytymiseen kuuluu, että tervehditään naapureita, vaikka ei heitä niin kovin syvällisesti tunnettaisikaan. Mutta yksikään näistä suomalaisista aikuisista ihmisistä ei edes katsonut minuun päin kävellessään ohitse. Ei vaikka sanoin ystävällisesti “Hei!” kulkiessani heidän ohitse. Ei vaikka samalla katsoin heitä silmiin. Kaikki heistä käyttäytyivät aivan kuin en olisi siinä heidän vieressään missään vaiheessa ollutkaan.

Oliko käyttäytymiseni jotenkin ei-suomalaista? Eli oliko vika minussa? Jos pihalla olisi ollut lapsi, joka olisi tarvinnut apua esimerkiksi pihakeinussa tai hiekkalaatikolla, niin olisinko uskaltanut mennä auttamaan ilman, että minua olisi saatettu syyttää vaikka mistä.

Tunnen kovin monia ystävällisiä ja kommunikoivia suomalaisia, joten tiedän, ettei tuo taito meiltä täysin hävinnyt ole. Ainut keino kamppailla kanssaihmisten epäystävällistä ja kaikkea vierasta kammoavaa käyttäytymistä on kohdata jokainen vastaantulija ystävällisesti ja ihmisten hyvyyteen luottaen.

Joten näin keskellä kesää kun aurinkokin paistaa uskallan vielä julistaa: ollaan rohkeita ja ei pelästytä, jos joku puolituttu tai jopa vieras kommunikoi kanssamme. Sehän on vain ystävällistä!