Nzulon leirillä

Harusi Nzulon leirillä

Kaksi vuotta sitten Harusi lähti Kimokasta, 40 kilometriä Gomasta länteen, äitinsä kanssa pakoon sodan jaloista. Silloin 12-vuotias nuori tyttö oli ehtinyt käydä omassa kylässään koulua noin kaksi vuotta, mutta tämä keskeytyi hänen lähtiessään äitinsä kanssa kohti Gomaa, jossa he uskoivat olevansa turvassa kylään hyökänneiltä kapinallisilta.

Turvassa he ovat nyt olleetkin – tavallaan. He ovat asuneet kaksi vuotta pakolaisleirillä, joka sijaitsee aivan Goman kaupungin kyljessä. Hän asuu äitinsä kanssa pienessä teltassa, johon he molemmat mahtuvat. Kaksi vuotta päivät ovat kuluneet yksi kerrallaan samalla tavalla. Äiti lähtee aamusta läheiseen kaupunkiin etsimään edes jotain pientä askaretta, josta voisi saada rahaa ja näin ostaa joitain pieniä perustarvikkeita itselleen ja lapselleen. Leirillä on tiettyjä koulumahdollisuuksia, mutta Harusille niistä ei ole juuri hyötyä, sillä hän ei ollut oppinut lukemaan kotikylässään. Koulunkäynti oli silloinkin ollut vaikeaa useiden työtehtävien johdosta.

Toki nuorilla on jotain tekemistä. Harusi leikkii ikätovereidensa kanssa karumboa. Karumbo on hyppynaru – aivan tavallinen lasten leikki eri puolilla maapalloa. Mutta leikkejä varjostaa se tosiasia, että tulevaisuudesta ei ole tietoa. Kukaan ei tiedä, milloin Harusi pääsee takaisin kotiinsa. Elämä kuluu päivä kerrallaan kovan laavakiven peittämällä alueella, jolla asuu tuhansia saman kohtalon omaavia ihmisiä.

Vierailu Nzulon pakolaisleirillä herättää monia ajatuksia. Kun näkee nämä olosuhteet, niin ei voi muuta kuin yhtyä siihen viestiin, jonka kuulee kaikkien suusta: ”Jos meillä olisi rauha, niin voisimme palata kotiin!” Tulevaisuuden suunnittelu paikassa, jota ei ole tarkoitettu pitkäaikaiseen asumiseen, paikassa, jossa kaikki odottavat mahdollisuutta palata takaisin kotiin – on tietenkin mahdotonta. Mutta silti hänen kasvoista kuvastui toivo paremmasta tulevaisuudesta.

Leirillä vierailee usein ulkomaalaisia vieraita. Meitä Msunguja (valkoisia ulkomaalaisia), jotka kiertävät leirissä, valokuvaavat, hymyilevät ja vastaavat kaikkiin kysymyksiin: ”Pole”. Pole on swahilia ja tarkoittaa käytännössä ”anteeksi”. Anteeksi siitä, että vaikka isäntämme ja emäntämme leirillä pyytävät meiltä ruokaa tai muuta, niin emme voi tarjota heille mitään. Voimme tarjota ainoastaan lupauksen, että yritämme tehdä kotimaassamme jotain heidän hyväkseen.

Harusin ystävä, 16-vuotias  Karikiki, joka asuu leirillä kuusikuukautisen lapsensa Nadinin kanssa, kysyi meiltä: ”Onko mitään, mitä voisimme tehdä hänen pienen lapsensa hyväksi?” Voiko tähän vastata: ”Pole”? Voimmeko vain pahoitella, että emme voi tehdä mitään näiden nuorten hyväksi, jotka odottavat kaukana kotoaan, että oman maan tilanne muuttuisi niin, että he voisivat palata takaisin kotiinsa? Mikä tahansa lupaus tuntui vaikealta tehdä, sillä suurin virhe mitä voin tehdä, on antaa näille nuorille katteettomia lupauksia.

Kirkon Ulkomaanapu tukee pakolaisleireiltä palaavia pääsemään takaisin omatoimisen elämän pariin. Kukaan leireillä olijoista ei halua jäädä asumaan leireille, jotka on tarkoitettu väliaikaiseksi ja äärimmäiseksi ratkaisuksi oman hengen säilyttämiseksi. Tietenkin meidän on tehtävä työtä, jotta he pääsisivät takaisin kotiinsa. Se olisi kaikkein paras kiitos heille siitä, että he ovat ottaneet meidät vastaan vieraiksi paikkaan, josta on muodostunut heidän kotinsa. Toivottavasti väliaikainen kotinsa.